Tarinan käyttö jumalanpalveluksessa
Tarinat toimivat hyvin osana jumalanpalveluselämää. Tarinat
puhuttelevat eri ikäisiä kuulijoita eri tavoin, sillä hyvin usein niissä on
monia kerroksia ja tasoja. Tarina kiinnostaa, sillä se luo mielikuvia, joille
kukin voi itse antaa merkityksen. Voikin sanoa, että tarina on hengellisissä ja
eettisissä asioissa opettamisen äidinkieltä.
Tarinan avulla voi johdattaa aiheeseen tai sen voi kertoa
esimerkiksi saarnan paikalla. Tarinan pohjalta voi myös tehdä näytelmän. Tarinaa
voi elävöittää kuvailuilla ja yksityiskohdilla, käyttämällä tehosteina taukoja
ja äänenpainoja, ilmeitä ja eleitä, katsekontaktia ja ympäristön tarjoamia
mahdollisuuksia. Rekvisiittana voi käyttää sellaista, mikä tukee tarinaa, kuten
hattua tai kävelykeppiä.
Tarina voi toimia ilmeikkäästi luettuna. Parempi kuitenkin
on, jos kertoja on harjoitellut kertomaan tarinan ulkoa ja omalla tavallaan,
omilla sanoillaan. Kun kertoja itse heittäytyy tarinaan, hän voi johdattaa
toisetkin eläytymään siihen. Yleensä tarinaa ei kannata selittää, vaan sitä voi
seurata musiikkiosuus tai hiljainen mietiskelyhetki.
Tarinoiden kertomiseen saat apua esimerkiksi Hilkka Ylösen
ja Pertti Luumin kirjasta Kertomus on tie. (LK-kirjat 2002).
Jalanjäljet hiekalla
Uneksin eräänä yönä käveleväni meren rannalla.
Meri vaahtosi, tuuli humisi, ja jalanjälkeni painuivat
hiekkaan.
Katsellessani taaksepäin erotin kuitenkin omien jälkieni
vieressä toiset,
kevyet askeleet. Kuka mahtoi kulkea rinnallani?
Silloin kuulin äänen, joka sanoi:
- Lapseni, luvatessasi seurata minua pyysit minua kulkemaan
kanssasi, ja sen olen tehnyt.
Katsoin uudelleen taakseni. Mieleeni tulivat kaikki hetket,
jolloin olin tuntenut itseni yksinäiseksi ja onnettomaksi, hetket jolloin
olisin tarvinnut ystävää, hetket jolloin en jaksanut eteenpäin.
Äkkiä huomasin, että hiekassa näkyivät vain yhdet, syvät
jalanjäljet.
Huusin hätääntyneenä: - Sanoit kulkevasi kanssani, Herra,
mutta missä olit silloin, kun tarvitsin sinua? Olet jättänyt minut aivan yksin!
Aallot lauloivat, tuuli hengähti hiljaa. Kuulin äänen
sanovan lempeästi:
- Lapseni, silloin minä kannoin sinua.
Trad. (Kirjassa Kerron sinulle tarinan – tarinoita
rippikoulu- ja nuorisotyöhön. Heli Pruuki (toim.) LK-kirjat 2002.)
Kapteeni
Eräänä iltana myrskysi kovasti. Tuuli yltyi yltymistään ja
satoi kaatamalla. Sinä iltana sattui pieni laiva matkustamaan avomerellä.
Laiva keinui raskaasti aallokossa. Tavarat sinkoilivat
pöydiltä, ihmiset kaatuivat ja jatkuvasti myrsky tuntui vain yltyvän, aallot
kasvavan. Kun myrsky vain jatkui ja paheni, ihmisiä alkoi pelottaa. He
pelkäsivät, että laiva ei kestäisi myrskyä, vaan uppoaisi heidät kaikki
mukanaan.
Ihmiset ryhtyivät puhumaan siitä, että heitä pelotti, jotkut
itkivät. Aikuiset rauhoittelivat lapsia, mutta hekin pelkäsivät. Vain yksi
pieni poika istui seinään nojaten ja luki kirjaa kaikessa rauhassa. Hän ei
näyttänyt yhtään pelokkaalta.
Aikuiset ihmettelivät suuresti tuota pientä poikaa. Poika
kyllä näytti tarpeeksi suurelta tajutakseen vaaran. Miten ihmeessä hän pystyi
olemaan noin rauhallinen, vaikka selvästi he olivat vaarassa koko joukko?
Lopulta yksi aikuisista ei enää voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan kysyi
pojalta:
- Miten ihmeessä olet noin rauhallinen? Eikö myrsky pelota
sinua?
- Ei minua pelota, vastasi poika, minun isäni on tämän
laivan kapteeni.
Vanhan tarinan pohjalta Heli Pruuki. (Kirjassa Kerron
sinulle tarinan – tarinoita rippikoulu- ja nuorisotyöhön. Heli Pruuki toim.
LK-kirjat 2002.)
Ateria
Jumalan kanssa
Eräs
pikkupoika halusi kiihkeästi nähdä Jumalan. Hän arveli, että Jumalan luokse oli
varmaankin pitkä matka, joten hän pakkasi reppuunsa mukaan eväitä. Sitten hän
lähti matkaan.
Jonkin
ajan kuluttua pojasta tuntui, että hän oli vaeltanut jo pitkästi, ehkä
kilometrin. Oli aika levätä. Poika näki puistonpenkin, jonka toisessa päässä
istui vanha mies. Poika istui vanhuksen viereen ja avasi reppunsa. Hän oli
juuri haukkaamassa eväsleivästään, kun hän ymmärsi, että vieressä istuva vanhus
taisi olla nälissään. Poika päätti antaa miehelle palan leivästään.
Poika
ojensi vanhukselle leipäpalaa. Vanhus näytti hämmästyneeltä. Sitten hänen
kasvoilleen levisi kaunis hymy. Hymy oli niin kaunis, että poika päätti jakaa
loputkin eväänsä vanhuksen kanssa.
Poika
ja vanhus istuivat yhdessä koko iltapäivän. Sanaakaan ei sanottu, vain
hymyiltiin ja syötiin eväitä. Kun alkoi hämärtää, poika ymmärsi, että oli aika
palata kotiin. Hän nousi penkiltä ja lähti. Pienen matkan päässä hän kääntyi
katsomaan taakseen ja näki vanhuksen vilkuttamassa. Silloin poika ryntäsi takaisin
ja halasi vanhusta. Vanhuksen kasvoille levisi onnellisin hymy, mitä poika oli
koskaan nähnyt.
Poika
juoksi koko matkan kotiinsa. Hän ryntäsi kertomaan äidilleen, mitä oli
tapahtunut:
-
Äiti! Olin päivällisellä Jumalan kanssa!
Ennen
kuin äiti ehti hämmästykseltään kysyä mitään, poika jatkoi:
-
Arvaa mitä? Jumalalla on kaunein hymy, mitä olen ikinä nähnyt!
Vanhuskin
palasi kotiinsa. Sukulaiset ihmettelivät, missä tämä oli oikein ollut. Vanhus
vastasi:
-
Tapasin Jumalan ja tiedättekö mitä, hän vaikutti paljon nuoremmalta kuin mitä
olin kuvitellut!
Tuntematon, muotoilu H.P. (Kirjassa Kerron sinulle tarinan
II, Heli Pruuki toim., LK-kirjat 2005.)
Sokeat ja norsu
Eräässä kaupungissa vuorten takana olivat kaikki ihmiset
sokeita. He olivat tottuneet oloihinsa. Kun kaikki olivat sokeita – ja näin oli
ollut niin kauan kuin tiedettiin – ei kukaan kärsinyt asiantilasta.
Eräänä päivänä seudulle saapui vieras kuningas. Hän
leiriytyi väkensä kanssa kaupungin ulkopuolelle. Kuormastossa, joka kulki
kuninkaan mukana, oli jotakin aivan erikoista: suurikokoinen norsu, jonka
selässä kuninkaan oli tapana ratsastaa juhlallisissa tilaisuuksissa.
Kun kaupungin asukkaat kuulivat norsusta, he tahtoivat
tietää, millainen se oli. Neljä sokeaa riensi ottamaan selvää norsun muodosta
ja hahmosta. Koska he olivat sokeita eivätkä voineet nähdä norsua, he
koskettelivat sitä käsillään. Jokainen tunnusteli sitä eri kohdasta ja muodosti
tällä tavalla mielessään kuvan norsusta.
Kun nämä neljä palasivat kaupunkiin, toiset kyselivät heiltä
heti:
- Millainen se norsu oikein on?
- Se muistuttaa suurta putkea, mutta on lämmin ja pehmeä,
sanoi se, joka oli kosketellut norsun kärsää.
- Se on kuin suuren suuri viuhka tai matto, sanoi toinen,
joka oli sormeillut norsun korvaa.
Kolmas intti:
- Minä tunnustelin sitä aivan läheltä; se on paksun pylvään
tai tukin muotoinen.
Hän oli kosketellut norsun jalkaa.
Neljäs väitti:
- Norsu on kuin valtaistuin, joka on korkealla maanpinnan
yläpuolella.
Hän puolestaan oli taputellut norsun selkää.
Jokainen näistä neljästä oli täysin varma, että juuri hän
tiesi, millainen norsu oli. Jokainen kertoi sen, mitä itse oli norsusta
kokenut.
Juuri näin on silloin, kun puhumme Jumalasta. Kukin meistä
tuntee vain osan hänestä. Emme koskaan tiedä hänestä kaikkea. Hän on paljon
suurempi kuin pystymme käsittämään.
Trad. (Kirjassa Kerron sinulle tarinan II, Heli Pruuki toim.,
LK-kirjat 2005.)
Joulukuusen
legenda
Sen luolan
läheisyydessä, jossa Jeesus-lapsi syntyi, kasvoi kolme puuta: kuusi,
öljypuu ja palmu. Syntymän merkiksi syttyi taivaalle tähti, ja koko luomakunta
puhkesi kukkaan julistaen iloa Vapahtajasta. Hän toisi lohdun koko maailmalle.
Kaikki ojensivat antimiaan Jeesus-lapselle: öljypuun nähtiin
lahjoittavan kultaisia hedelmiään, palmun tarjoavan vihreän katoksensa suojaksi
kylmältä ja huonolta säältä. Ainoastaan kuusi seisoi yksikseen hiljaisessa
alakuloisuudessaan, pelokkaana ja vaatimattomana. Mitä se voisi lahjoittaa
Jeesus-lapselle?
Kuusen oksat painuivat murheellisina, ja salaisesta surusta
valuivat kyyneleet läpinäkyvinä pihkapisaroina oksille.
Eräs taivaan tähti näki nämä kyyneleet. Se kuiskasi
huomiostaan lähimmälle toverilleen ja tämä edelleen. Ja tapahtui ihme:
taivaalta alkoi putoilla tähtiä tulisena sateena, ja tähdet peittivät kuusen
oksat ylhäältä alas saakka. Riemuissaan kuusi nosti oksansa ylös ja näin se
ilmestyi ensi kertaa koristeltuna maailman eteen. Tämän muistoksi koristavat
ihmiset kuusen kirkkaasti palavilla kynttilöillä.
Yhä vieläkin kuusi julistaa valollaan suuren joulujuhlan
alkamista
Trad. (Kirjassa Kerron sinulle tarinan II, Heli Pruuki
toim., LK-kirjat 2005.)
Ruumiinjäsenet
Ruumiinjäsenet nousivat eräänä yönä raivokkaaseen kapinaan.
Heidän täytyi aina vain tehdä työtä vatsan hyväksi ja toimittaa sille ruokaa.
Se puolestaan otti palveluksia vastaan laiskana ja liikahtamatta paikaltaan.
Muut ruumiinjäsenet päättivät, etteivät kädet saa enää panna ruokaa suuhun
eivätkä hampaat saa enää pureskella sitä. Sanottu ja tehty.
Hyvin pian ruumiinjäsenet totesivat voimiensa alkavan heiketä,
kun vatsa ei enää jakanut ravintoa elimistölle. Välttyäkseen kokonaan
lamaantumasta ruumiinjäsenet päättivät palata entiseen käytäntöön.
Trad. (Kirjassa Kerron sinulle tarinan II, Heli Pruuki
toim., LK-kirjat 2005.)
Kuolinilmoitus
”Syvästi surren ja seurakuntani suostumuksella
ilmoitan Yondertonin seurakunnan kuolemasta.
Surujuhlaa vietetään sunnuntaina kello 11.
Herbert Wright, Yondertonin kirkkoherra.”
Ilmoitus lehdessä herätti vilkasta keskustelua
muuallakin kuin Yondertonissa. Seuraavana sunnuntaina Yondertonin kirkko oli
viimeistä sijaa myöten täynnä, kun kirkkoherra Wright nousi
saarnatuoliin: ”Rakkaat ystävät. Te olette sanoneet minulle selvästi, että
teidän mielestänne seurakuntamme on kuollut. Te ette myöskään näe mitään
keinoa sen henkiin herättämiseksi. Haluaisin nyt panna teidät
ratkaisevaan kokeeseen. Kulkekaa jonossa tämän arkun ohi ja katsokaa vainajaa
vielä viimeisen kerran. Poistukaa sen jälkeen kirkon itäisestä ovesta.” -
Kaikkien silmät kohdistuivat arkkuun, joka lepäsi paareilla alttarin edessä.
– ”Sen jälkeen päätän tämän surujuhlan yksinäni. Jos joku kuitenkin tulee
toisiin ajatuksiin, hän voi tulla takaisin kirkkoon pohjoisovesta. Silloin
vietämme surujuhlan sijasta kiitosjuhlaa.”
Kirkkoherra astui arkun luo ja avasi sen. Jono
kiemurteli pitkänä ihmisten kulkiessa arkun ohi. Pian avautui pohjoisovi ja
kaikki palasivat takaisin kirkkoon.
Arkun ääreen kumartuessaan he olivat nähneet itsensä –
peilissä.
Trad. (Kirjassa Kerron sinulle tarinan II, Heli Pruuki
toim., LK-kirjat 2005.)
|
